http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=16062

Sairaala-ajasta

Odotukset osastojakson suhteen olivat korkealla – nyt mut hoidettaisiin kuntoon, pääsisin palaamaan arkeen ja jatkamaan elämää, kuin taantumaa ei olisi ollutkaan. Totuus oli kuitenkin ihan toinen. Osastolla olo oli yhtä odottamista, hiljaisessa huoneessa makaamista, huonekaverin välttelyä, oksentamista, yksinäisyyttä. Se, mitä tarvitsin, oli keskusteluapu, ei yksinäisyys. Osastolla tarjottiin keskustelua kaksi kertaa viikossa, 45 minuuttia kerrallaan. Läppärin osastolle vieminen oli ehdottomasti kielletty. Eli ainoa asia mitä siellä pystyi tekemään, oli odottaa ruokailua ja nukkua. Rypeä itsesäälissä ja pyöritellä ajatuksia päässään, kunnes tuntui että pää räjähtää. Eikö joku voisi jutella mun kanssa, musta tuntuu että minä en kestä enää? "Hei, sä ihan hyvin tiedät mikä meillä on täällä osastolla käytäntö keskustelujen kanssa". Ota rauhoittava. Ja minähän otan, nukun. "Sun pitää ymmärtää että sulla pitää olla aikaa myös miettiä sitä mitä ollaan keskusteltu." Niin, aivan kuin en olisi ehtinyt miettiä omia asioitani ihan tarpeeksi jo kotona ollessani. Lopetin osastohoidon kesken, ilmoitin että minä en ole täällä enää yhtään tuntia, pakkasin tavarani ja lähdin. Eikä minua esteltykään, koska ”oma motivaatio ottaa vastaan apua ei ole riittävä”.

Kotona sama ahdistushelvetti jatkui, en päässyt itsetuhoajatuksista eroon ja nyt tiesin, että tässä kaupungissa mulle ei olisi tarjolla mitään apua. Päässäni välkkyi kuvia viilletyistä valtimoista, verisistä veitsistä, tyhjistä lääkepurkeista, ambulanssin välkkyvistä valoista, pulssista jota ei ole. Minulle osastolta määrätyt (huumeiksikin kuulemma luokitellut) lääkkeet tekivät minusta vielä entistäkin väsyneemmän ja pahantuulisemman.

Jonakin iltana sitten otin liuskallisen voimakkaita rauhoittavia ja muutamia muita lääkkeitä, ajatus oli kai että halusin vain että se ahdistus ja puristus rinnassa loppuisi. Lääketokkurassa viiltelin itseäni partaterällä, itse en muista niin tehneeni. Jossain välissä ystävä tunki itsensä meille, soitti ambulanssin ja sitten mentiin. Lääkehiililiuosta väkisin kurkusta alas, niin paljon että oksennan, älkää viitsikö, en tarvitse tätä, lopettakaa, älkää pakottako - ensiapuun jossa hoitaja kävi minut haukkumassa ja kertomassa, että käsivarsiin jää ikuiset arvet "vaikka et sä tolla naarmuttamisella mitään edes saavuta" (ihanko totta, ensi kerralla viillän syvemmältä). Lääkäri jututti hetken aikaa ja sanoi, että osastonlääkäri jututtaa sitten "kun olen selväpäisempi". Takaisin osastolle. Tällä kertaa entistä voimakkaammat rauhoittavat, en muista koko sairaala-ajasta paljon mitään. Vietin osastolla ehkä pari viikkoa, en tiedä tarkkaa aikaa. Lääkkeet saivat mut sekaisin, puhuin mitä sattuu kenelle sattuu. Ja totuushan oli se, että osastonlääkäri ei koskaan jututtanut koska oli niin helvetin kiireinen.

Kerran iltalääkkeenjaossa eräällä mieshoitajalla palaa puheisiini totaalisesti hermot (ei hajuakaan mitä olen sanonut) ja hän alkaa haukkua minua vastuuttomaksi ja lapselliseksi ja huutaa, että mun pitäis ottaa itseäni niskasta kiinni ja ei minua mikään edes vaivaa. Lapsellinen? Olenkin. Heitän hoitajaa hetken mielijohteesta kädessäni olleella muovimukilla, joka saa sen tarraamaan mua voimalla ranteista kiinni, vääntämään ja huutamaan toista mieshoitajaa avuksi. Haukkujen saattelemana minut kannetaan väkivalloin eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja jätetään sinne yksin. Keskelle tyhjää huonetta, kovalle sängylle makaamaan, käsivarret kivusta sykkien, nahkaremmit nilkoissa, ranteissa ja rinnan yli. Makaan siellä, panikoin, huudan. Kukaan ei tule. Vietän huoneessa 18 tuntia, jonka jälkeen lääkäri tulee vihdoin toteamaan etten ole vaarallinen. Rukoilemalla ja lupaamalla käyttäytyä pääsen pois siteistä. Tuon episodin jälkeen vietän muutaman päivän osastolla peläten joka ikistä miespuolista hoitajaa ja esittämällä, että minulla on asiat vallan mainiosti. Heti, kun hoito muuttuu vapaaehtoiseksi, pakkaan tavarani ja lähden. Kotiin.

Kaiken kaikkiaan osastolta jäi minulle käteen elinikäinen pelko kyseistä osastoa ja etenkin osaston miespuolisia hoitajia kohtaan, tieto siitä, että apua ei tässä maassa saa vaikka sitä vapaaehtoisesti hakisi ja helvetilliset vieroitusoireet lääkkeistä, joita minulle oli osastolla syötetty ja jotka lopetin samantien sieltä päästyäni.

En jaksa mitään. Makaan päivät kotona, istun koneella, masennun, oon ahdistunut ja itsetuhoinen. Yksinäinen ihmisraunio. Joka päivä näen selvemmin, miten kieroja ihmiset on ja miten en tule koskaan olemaan osa sitä näytelmää, mitä kaikki jostain syystä jaksaa pitää yllä. En halua kouluun, en halua töihin, en odota elämältä mitään uutta. Liikaa pettymyksiä ihmisiin, liikaa yksinäisyyttä, liikaa ilkeämielisiä juoruja, liikaa paskoja kokemuksia, liikaa hylkäämisiä. Liikaa sairaita ihmisiä ympärillä.

En tiedä, miten tämä loppuu, palaanko koskaan enää normaaliin arkeen, elänkö enää kauaa. En tiedä mistään mitään ja jos totta puhutaan, ei edes kiinnosta enää. Luottamus ihmiseen ja yhteiskuntaan Nolla - kiinnostus samaa luokkaa.

Syön, lihon, kurjistun. Näytän siltä, kuin olisin raskaana. Painan 67,8 kiloa. Vuodenvaihteessa olen luvannut itselleni, että lopetan ahminnan, aloitan liikunnan ja syön edes sen verran, mitä normaali ihminen jos en parempaan (vähempään) pysty.

Katsotaan, kuinka ämmän käy.

Yli 5000 kaloria.

Kurkustani alas. Eilisen päivän aikana. Tämä päivä alkanut aivan yhtä lahjakkaasti.

Miksei musta ole lopettamaan ahmimista? Miksei!? Heikko, arvoton..

Valas

Tässä asunnossa käytiin eilen illalla kohtalokas keskustelu. Kysyin kysymyksen, mitä tässä mielentilassa ja yleensäkin parisuhteessa ei tulisi koskaan esittää.

- Oonko mä susta lihonut?
- Öö..
- Sano vaan suoraan, oonko mä sustakin lihonut?
- No oothan sä vähän turvonnut.
- ... ????
- ..sen verran, että jos vielä muutama kilo niin voisin sanoa että rajoita vähän.


Suorapuheisuus kunniaan, mutta jos rehellisiä ollaan, olen kuvitellut että lihominen on mun omassa päässäni eikä niin selvästi kaikkien näkyvillä. Nyt loppui mässäily. Pelottaa joulu, ahdistaa se esitys mikä on aattona vedettävä läpi. Viime yönä suunnittelin jo pamauttavani joulupöydässä jonkun kuulumisiani kysellessä, että "mulla menee oikein hyvin, mitään ei puutu paitsi elämänhalu ja pelko kuolla".

Olen teini jälleen.

Kärpänen verkossa

Tämä päivä on alkanut lupaavasti. Onnistuin kiskomaan itseni ajoissa (seitsemältä) sängystä ylös, lounaan osaa näytteli lautasellinen ruis-kaurapuuroa ja klementiini. Nälkä kalvaa, mutten anna sille valtaa. En voi käsittää, miten olen voinut sortua viime viikkoina ahmimaan niin hirveästi! Tällä hetkellä nälkä tuntuu hyvältä, en voisi kuvitella täyttäväni vatsaani millään ylimääräisellä.

Olen aamupäivän lukenut kauniiden, perhostenkeveiden nuorten naisten blogeja ja käynyt läpi tunteiden koko kirjon ihailusta kateuteen, kateudesta itsesyytöksiin. Mistä ne sen itsekurinsa repii!? Itse olen niin tunteideni vietävissä, etten kykene vastustamaan jos ahmimisen tarve iskee. Yleensä ahmiset ajoittuvat ulkonakäyntien jälkeen, jos olen joutunut kohtaamaan minulle vieraita tai epämieluisia ihmisiä tai tekemään muuta, mistä en pidä. Välttääkseni paniikin ja itkun alan syödä.
Viimeiset pari päivää olen pysynyt kotona, onneksi. Heti on helpompaa olla syömättä koko ajan.

Miksi muut ihmiset sitten aiheuttaa mulle niin rajattoman ahdistuksen? En kestä paskanjauhantaa, selkäänpuukotusta, sitä kyynärpäätaktiikkaa jolla tässä maailmassa pääsee eteenpäin. En jaksa lähteä mukaan siihen juorujen ja muun oravanpyörään, en halua olla osa tätä yhteiskuntaa. Haluaisin lukkiutua kotiini, päästää sisään vain harvat ja valitut ja olla turvassa. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat toisilleen pahaa, miksi pitää olla niin kiinnostunut toisten asioista. Miksi pitää keksiä valheita, levittää niitä ympäri kaupunkia? Miksi väännellä totuuksia, muokata niitä haluamallaan tavalla ja piiri pieni pyörii. Miksi lyödä lyötyä, repiä jo valmiiksi rikkinäinen tuhansiksi ja taas tuhansiksi palasiksi? En halua joutua selittämään ventovieraille ihmisille, miksi minut on haettu ambulanssilla kotoa silloin ja silloin ja missä olen ollut milloinkin, missä lapset ovat tai minkä v*tun väriset alushousut minulla on jalassa! Raivostuttavaa.
Olen tullut taitavaksi pitämään asiani omana tietonani, salassa, piilossa. Minussa on monia asioita, joita en ole tänne vielä kirjoittanut, joita edes läheisimmät ihmiseni eivät tiedä. Olen tehnyt kaikenlaista, nähnyt monia asioita joita en olisi tahtonut. Tunteeni on turrutettu kerta toisensa jälkeen, olen opetellut olemaan tarvittaessa turta. Olen taitava pitämään kasvot peruslukemilla. Olen taitava kertomaan totuuden.



Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua, eihän?

Ahminta jatkuu

Eilen olin nätisti normaalisyömisellä koko päivän, mutta neljän jälkeen vedin kolmeen tuntiin sellaiset syömissessiot ettei moni uskoisi että muhun niin paljon mahtuu.

- McFeast -hampurilainen
- isot ranskalaiset
- rajaton määrä kokista
- kaksi isoa valmisjuustoburgeria
- rajaton määrä muroja + jogurttia
- sinihomejuustoa
- juustosämpylöitä juustolla ja kinkulla.......

En edes muista kaikkea. Oli vaan tunne, etten voi lopettaa syömistä. Syyllisyys painoi jo syömisen hetkelläkin, mutten voinut lopettaa. Tätä kirjoittaessakin syön, heti herättyäni aloin syödä eikä loppua näy. Oksentaisin varmasti ellen olisi kipeänä - kurkku niin kipeä. Tai ehkä tääkin on vaan tekosyy ettei tarvitsisi.
Ympärillä olevat ihmiset näkee kyllä jos syön hirveitä määriä tai jos jätän syömättä, muttei ne ymmärrä että tämä mikään ongelma on. Heille syöminen on nälästä riippuvainen asia; jos on nälkä niin syödään, jos ei ole nälkä niin ei syödä. Miksi tää on mulle niin vaikeaa? Miksi?
Haluaisin lopettaa tämän ja alkaa elää normaalisti. Mitähän edes on normaali?