Kotona sama ahdistushelvetti jatkui, en päässyt itsetuhoajatuksista eroon ja nyt tiesin, että tässä kaupungissa mulle ei olisi tarjolla mitään apua. Päässäni välkkyi kuvia viilletyistä valtimoista, verisistä veitsistä, tyhjistä lääkepurkeista, ambulanssin välkkyvistä valoista, pulssista jota ei ole. Minulle osastolta määrätyt (huumeiksikin kuulemma luokitellut) lääkkeet tekivät minusta vielä entistäkin väsyneemmän ja pahantuulisemman.
Jonakin iltana sitten otin liuskallisen voimakkaita rauhoittavia ja muutamia muita lääkkeitä, ajatus oli kai että halusin vain että se ahdistus ja puristus rinnassa loppuisi. Lääketokkurassa viiltelin itseäni partaterällä, itse en muista niin tehneeni. Jossain välissä ystävä tunki itsensä meille, soitti ambulanssin ja sitten mentiin. Lääkehiililiuosta väkisin kurkusta alas, niin paljon että oksennan, älkää viitsikö, en tarvitse tätä, lopettakaa, älkää pakottako - ensiapuun jossa hoitaja kävi minut haukkumassa ja kertomassa, että käsivarsiin jää ikuiset arvet "vaikka et sä tolla naarmuttamisella mitään edes saavuta" (ihanko totta, ensi kerralla viillän syvemmältä). Lääkäri jututti hetken aikaa ja sanoi, että osastonlääkäri jututtaa sitten "kun olen selväpäisempi". Takaisin osastolle. Tällä kertaa entistä voimakkaammat rauhoittavat, en muista koko sairaala-ajasta paljon mitään. Vietin osastolla ehkä pari viikkoa, en tiedä tarkkaa aikaa. Lääkkeet saivat mut sekaisin, puhuin mitä sattuu kenelle sattuu. Ja totuushan oli se, että osastonlääkäri ei koskaan jututtanut koska oli niin helvetin kiireinen.
Kerran iltalääkkeenjaossa eräällä mieshoitajalla palaa puheisiini totaalisesti hermot (ei hajuakaan mitä olen sanonut) ja hän alkaa haukkua minua vastuuttomaksi ja lapselliseksi ja huutaa, että mun pitäis ottaa itseäni niskasta kiinni ja ei minua mikään edes vaivaa. Lapsellinen? Olenkin. Heitän hoitajaa hetken mielijohteesta kädessäni olleella muovimukilla, joka saa sen tarraamaan mua voimalla ranteista kiinni, vääntämään ja huutamaan toista mieshoitajaa avuksi. Haukkujen saattelemana minut kannetaan väkivalloin eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja jätetään sinne yksin. Keskelle tyhjää huonetta, kovalle sängylle makaamaan, käsivarret kivusta sykkien, nahkaremmit nilkoissa, ranteissa ja rinnan yli. Makaan siellä, panikoin, huudan. Kukaan ei tule. Vietän huoneessa 18 tuntia, jonka jälkeen lääkäri tulee vihdoin toteamaan etten ole vaarallinen. Rukoilemalla ja lupaamalla käyttäytyä pääsen pois siteistä. Tuon episodin jälkeen vietän muutaman päivän osastolla peläten joka ikistä miespuolista hoitajaa ja esittämällä, että minulla on asiat vallan mainiosti. Heti, kun hoito muuttuu vapaaehtoiseksi, pakkaan tavarani ja lähden. Kotiin.
Kaiken kaikkiaan osastolta jäi minulle käteen elinikäinen pelko kyseistä osastoa ja etenkin osaston miespuolisia hoitajia kohtaan, tieto siitä, että apua ei tässä maassa saa vaikka sitä vapaaehtoisesti hakisi ja helvetilliset vieroitusoireet lääkkeistä, joita minulle oli osastolla syötetty ja jotka lopetin samantien sieltä päästyäni.
En jaksa mitää
n. Makaan päivät kotona, istun koneella, masennun, oon ahdistunut ja itsetuhoinen. Yksinäinen ihmisraunio. Joka päivä näen selvemmin, miten kieroja ihmiset on ja miten en tule koskaan olemaan osa sitä näytelmää, mitä kaikki jostain syystä jaksaa pitää yllä. En halua kouluun, en halua töihin, en odota elämältä mitään uutta. Liikaa pettymyksiä ihmisiin, liikaa yksinäisyyttä, liikaa ilkeämielisiä juoruja, liikaa paskoja kokemuksia, liikaa hylkäämisiä. Liikaa sairaita ihmisiä ympärillä.
En tiedä, miten tämä loppuu, palaanko koskaan enää normaaliin arkeen, elänkö enää kauaa. En tiedä mistään mitään ja jos totta puhutaan, ei edes kiinnosta enää. Luottamus ihmiseen ja yhteiskuntaan Nolla - kiinnostus samaa luokkaa.
Syön, lihon, kurjistun. Näytän siltä, kuin olisin raskaana. Painan 67,8 kiloa. Vuodenvaihteessa olen luvannut itselleni, että lopetan ahminnan, aloitan liikunnan ja syön edes sen verran, mitä normaali ihminen jos en parempaan (vähempään) pysty.
Katsotaan, kuinka ämmän käy.
