En ymmärrä....

En pääse näistä itsetuhoajatuksista eroon. Lapset onneksi TAAS hoidossa (paska paska paska äiti!!!!!!) Mä vaan nukun, sit herään ahmimaan ja nukun taas lisää. Saan ihan hirvittävän pahoja paniikki-/tuskaisuuskohtauksia hereillä ollessa ja lääkkeiden voimalla haluan vaan nukkua, nukkua niin kauan että tää paha olo menis pois.

Mitä mä teen? Millä saan tän olon pois ja alottaa taas normaalin olon? Mitä mä valitan, mikä mua vaivaa!? Kaikki hyvin ja olen silti tämmönen. Itsekäs paska mä olen, itsekäs paska joka rakastaa syömistä.

Mä haluaisin vaan turruttaa tän pään ihan kaikella mahdollisella, ettei mun päähän tulisi kuvia tyyliin että työnnän puukon omaan rintaan tai että otan kaikki lääkkeet mitä omistan ja heitän viinapullollisen perään. Mikä mua vaivaa :-( Apua!!!

ps. tätä kirjoittaessa meni kuus karjalanpiirakkaa. Ahmin, ahmin..... ja haluan lisää vaikka en halua.

Mulla on mennyt ainakin 2000kcal/päivä nyt lauantaista lähtien, en oo laskenut edes. En uskalla. Syön vaan koko ajan, enimmäkseen juustoleipiä mutta niitä menee siis AIVAN koko ajan! Ihan uskomatonta, mihin tää ruoka ees menee? En pysty hallitsemaan tätä, mietin koko ajan mitä söisin ja oon koko ajan jääkaapilla kaivamassa.

Tänään ainakin:

Kahvia maidolla ja makeutusaineella
Kuppi cappucino-kaakaota
Muroja (suklaata, vehnää, maissia ja mitälie)
1 jättisuuri juustosämpylä
10 ruispalaa juustolla ja margariinilla, kinkulla ja vaikka millä
Banaani
Rajaton määrä leivoskeksejä
McFeast-hampurilainen
Tuplajuustohampurilainen
Ranskalaisia



Ja vielä ajattelin hakea pizzan tai jotain muuta. En tajua tätä. Ahdistaa. Himoitsen suklaata ja kaikkea vehnästä.

mulla on niin saatanan paha olla, en jaksa tätä enää sekuntiakaan - ja kuitenkaan en uskalla tätä lopettaakaan.

musta tuntuu että osasto kutsuu kohta taas ja pahemman kerran, näen jatkuvasti sieluni silmin miten teen itselleni jotain hirveää.. vaikken edes halua itseäni vahingoittaa. ja kuitenkin haluan.

olen hirveä äiti. epäonnistunut ihminen. en osaa elää.

Oon syönyt ihan vitusti. Vaaka näyttää 64,8. Mokkapaloja tein pellillisen eilen makeanhimoissani, vedin niitä sitten illan mittaan ihan liikaa.. ja taaskaan en ollut yksin kotona. Kauhea morkkis.

Voihan s**tanan pe**eleen v*tutuksen multihuipennus!! En jaksa tehdä enää mitään! Yritin polkea stepperillä, en jaksanut kuin kymmenen minuuttia väkisin vääntäen ja sitten luovutin. Ei 800kcal voi olla niin vähän että voimat menis pois, ihan normaali päiväannos tämmöselle nettiperunalle. Mua pelottaa että ne lääkkeet, mitä mulle aloitettiin osastolla.. Että ne vie multa kyvyn tehdä yhtään mitään vähemmänkään rasittavaa ja liikunta jää sitten kokonaan taas pois. Oikeasti, en jaksa edes siivota kun olen niin tööt. Normaalisti sentään kämppä on näyttänyt ihmisasumukselta, nyt ei sitäkään. Pakko mennä nukkumaan. Ei tuu mitään mun liikunnasta!! En kuluta ees sitä 800 kaloria päivässä tällä menolla. Lihon vaan, lihon...
Tänään oon syöny noin 500kcal.

Sunnuntaina saan vauvani taas kotiin. Jos en jaksa ilman niitäkään enää niin mitä siitä sitten tulee lasten kanssa...? Hirveä ikävä raastaa rintaa, tahdon vauvat syliini mutta toisaalta en jaksa. Väsymys painaa. Oksettaa jokaisen suupalan jälkeen. Haluaisin, että muut pitäisivät minusta huolta ja saisin vain maata ja olla tunnista, päivästä toiseen ilman mitään yhteiskunnan paineita.
Pari päivää aikaa tuudittautua tekemättömyyteen, sitten alkaa taas arki. En tiedä, miten suhtautua siihen.

Mutta nyt tosiaan jos ottais pienet päiväunet..

Aamupala + lounas 420kcal.

Tänään aion pysyä tavoitteessani (800kcal/päivä). Eilen lipsuin ensin siiderin verran ja ajattelin sitten että hitot, otanpa minäkin pizzaa kun E:kin kerran tilasi. Mussuttelin broileri-KotZonen naamariin, rasva valui pitkin poskia ja vaikka hyvää olikin niin jotenkin ällötti koko se touhu. Syöminen. Rasvan syöminen. Olisi tehnyt mieli tehdä syömisen jälkeen tiedätte kyllä mitä, mutta en voinut koska en ollut yksin kotona enkä halua herättää E:ssä minkäänlaista huolta tai hätää, enkä varsinkaan halua että syömisiäni ja oksujani aletaan kyttäämään.

Jos tämän viikon pystyn pitämään tuon 800, ensi viikolla sallittakoon 1000 :-)

Mulla oli tänään se hoitokokous sairaalalla, psykiatrian osastolla, kun olin tähän päivään saakka siellä sisäänkirjattuna. Tilanne oli kaiken kaikkiaan melko absurdi - lääkäri änkytti ihan hirvittävän vaikean oloisesti ja väänteli käsiään, tukka hapsotti kaikkiin ilmansuuntiin. Kaksi paikalla ollutta hoitajaa katselivat papereitaan ja yrittivät toiveikkaina aina välillä aloittaa jostakin aiheesta puhumaan, mutta aihe kuoli niille sijoilleen ennen kuin oli kunnolla ehtinyt edes ottaa tulta alleen. Melkoisen laimea ja turha kokous, siis. Ruokaa, syömistä, oksentamista ei käsitelty lainkaan, vaikka olin niistä halunnut nimen omaan keskustella. Hoitajat eivät siis suhtautuneet vakavasti, kun kerroin alkaneeni oksennella ja ajattelevani laihduttamista, kaloreita ja syömisiä, liikuntaa ja lenkkejä jatkuvasti. En ole riittävän laiha, että kukaan huolestuisi. Olen säälittävä, huomionhakuinen läski.

Minulta kysyttiin kyllä kaikkien käsiteltyjen aiheiden jälkeen, oliko vielä jotain mitä haluaisin omaa vointia ja elämää koskien tuoda esille, mutten saanut mumistua muuta kuin jotain suuntaan "eihän tässä kai tämän ihmeellisempiä....". En ole tällä hetkellä kovin tyytyväinen itseeni. Itse asiassa voisin vaikka vannoa, että hetkittäin vihaan itseäni. Toisaalta siksi, etten saanut suutani auki ja toisaalta taas siksi, että oli typerää alun alkaenkaan luulla, että tämmöisen punkeron puheisiin syömisongelmista suhtauduttaisiin vakavasti.

Laihis jatkukoon, tänään vielä 380kcal ja sitten ehdottomasti riittää. Juon paljon, niin vatsa pysyy täyden oloisena.

Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa joogaa :) Vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Pitää perehtyä tarkemmin!

Tilattiin pizzaa.

Voi p*ska.

Tänään jo ihan taatusti se 800 kaloria. Söin kaksi pientä suklaapatukkaa äsken, nyt on kauhea katumus. Sitä ennen meni ihan mallikkaasti: aamupalalla 230kcal, lounaalla katkarapukeittoa (270kcal) ja välipalaksi Paussi-patukka ja viinirypäleitä (150kcal). Nyt teen ruuaksi pastaa (hyihyi) ja kasviksia. Menee siis vähän reiluun tuhanteen kaloriin tän päivän syömiset, enkä jaksanu ees liikkua :-( Melkein arvaa mihin tää taas menee, ne suklaat riehuu vatsassa...

Voihan hitto. Osastolla aloitetut lääkkeet väsyttää, en saanut tehtyä läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt.. en edes vaikka väkisin yritin vääntää :/

Epäonnistuminen.

Aamupala 230 kcal

Vedin tässä naamaani kaksi täysjyväruisleipää sulatejuustolla, mandariinin, lasillisen sokeroimatonta mehukeittoa ja kupin teetä maidolla ja makeutusaineella. Jotenkin oli pakkopullaa koko aamupala vaikka yleensä mätän aamuisin hullun lailla syömistä ja olen tosi nälkäinen.



Ajattelin odotella hetken aikaa, että aamupala lakkaa riehumasta mun vatsassa ja sitten jos koittais rakennella jonkinmoista jumppaa kasaan.. Saa olla yksin kotona, se on hyvä niin saa rauhassa riehua painojen ja muun kanssa eikä väliä miten amatööriltä näyttää 8-D

Hippo

Jätin hoidon kesken. Alkoi ahdistaa niin hirveästi ne huoneen seinät. Osaston yhteisissä tiloissa oli sairaita, siis todella sairaita ihmisiä joita ei voinut edes katsoa tuntematta kauhunsekaista häpeää.

Minua kaduttaa, että laitoin linkin blogiini suomi24:n Laihdutus-palstalle. Ajattelin, että jos "oikeat" laihduttajat kävisivät katsomassa blogiani, saisin siitä motivaatiota laihduttaa kunnolla ja terveellisesti. Niin ei ole käynyt, siispä haluan esittää pahoitteluni niille, jotka eivät täältä etsimäänsä löydä.

Rachel ja Käpy, kiitos kommenteistanne. Niistä on ollut minulle iloa. :-) <3 Toivon, että pysytte kuulolla ja Käpy, mikäli pidät omaa blogia, tahtoisin kovasti tietää osoitteen!

Osastolla ollessani en paljoa muuta ajatellut kuin (tottakai lapsiani) ja laihdutusta. Syömisiä. Oksentamista, syömistä. Ahmin tylsyyksissäni ja heikkouden puuskissa hirvittäviä määriä suklaata, sipsiä, keksejä jotka sitten yritin mahdollisimman hiljaa oksentaa ulos kaikuvassa vessassa, lopulta huoneeni lavuaariin joka tukkeutui melkeinpä käyttökelvottomaksi. Pahimpana päivänä oksensin 5-6 kertaa, mikä ei sinänsä ole paljon mutta uuvutti minut aivan kokonaan.

Mainitsin hoitajille syömisongelmistani, en tiedä suhtauduttiinko niihin vakavasti. Sain kyllä saarnan oksentelusta, sain kuulla "uutisen" että oksentelu pilaa hampaat ja sisuskalut jne. Ihan kun en olisi sitä tiennyt ?
Minulla on huomenna keskusteluaika psykiatrian poliklinikalla, ja torstaina on osastolla hoitokokous ja mahdollisesti sairaalasta uloskirjaus. Olen nyt siis "lomalla", vaikka kaikki hoitajia myöten sen tiesivät että takaisin en ole enää menossa paitsi siihen hoitokokoukseen. En tiedä, puututaanko syömisongelmaani (en sano "häiriö", vaikka siltä tämä alkaa vaikuttaa - eihän lääkäri ole sanonut asiaan juuta eikä jaata) kokouksessa. Jää nähtäväksi.

Löysin viimeksi kotona ollessani vanhoja päiväkirjoja, joista löytyi melko lailla järkyttävää juttua. En ole aikaisemmin tajunnutkaan, miten kauan olen paininut syömisongelmien kanssa. Vuodesta 2002 olen tehnyt "treeniohjelmia" ja pitänyt tarkkaa ruokapäiväkirjaa, välillä aktiiivisemmin ja välillä vähemmän aktiivisesti. Järkyttävää oli se, että olen 16-17 -vuotiaana toivonut sairastuvani anoreksiaan. "Anoreksia nervosa olisi pelastus tästä..." ja niin edelleen. Hirveää, että tämä maailma ajaa nuoren tytön haluamaan sairautta, joka hallitsisi koko elämää ja pilaisi sen ehkä lopullisesti. Veisi hengen, pahimmassa tapauksessa.


Olen viime päivinä löytänyt uuden lempikappaleen. Otin huvikseni mp3-soittimen mukaan sairaalaan, siihen koko Apulannan tuotanto. En ole aikaisemmin kuunnellut pahemmin albumia "Hiekka", koska mielestäni biisien nimet ovat olleen älyttömiä eivätkä erityisen houkuttelevia tai kuvaavia. Nyt kuitenkin tartuin yhteen biisiin. "Hippo". Olen kuunnellut sitä uudestaan ja uudestaan, samaistun lyrikoihin.

"Kädet pelkkää tahraa
Jokaiselle on oma nimensä
Kun mä katson peiliin
Toivon etten se olisi minä

Sillä minun piti olla parempi
Olla muuta kuin ne joita vihasin
Sillä minä luulin että oisin enemmän
Oisin enemmän kuin mihin minä yletän

Tuskanpellot viljaa tulvillaan
Korkoineen takaisin kaiken saa
En saa jättää syömättä yhtään
En jyvääkään

Nämä teot kirjoittaa
Sydämeeni kuin polttorauta
Lupaukset ilmaa
Jokaiselle valmis hauta

Niinkuin kaiken piti olla viimeinkin hyvin
Ja luulin että kaikki meni niinkuin pitikin
Mikä piru teki mussa ilkitekojaan?
Vai tarvittiinko sitä edes mua auttamaan?

Tuskanpellot viljaa tulvillaan
Korkoineen takaisin kaiken saa
En saa jättää syömättä yhtään
EN EN EN EN EN, en jyvääkään..."

Mittasin itseni eilen, oon pari senttiä lyhyempi mitä olen luullut :o

Söin tuossa aamupalalla itseni ähkyksi puuroa, pitää kai pienentää annosta.

Otin itsestäni (huonolaatuisella kameralla kylläkin) parit kuvat, olen tosissaan kyllä isompi kun olen aiemmin ajatellut... hyrrr.. Jos haluat nähdä kuvan, klikkaa tästä.

Tänään takasin sairaalaan, en oikein tiedä mitä oon siitä mieltä. Sekavin tuntein odottelen. Jännittää hieman.

Totuus

Turhapa sitä on kaunistella. Sairaalassaoloaikaani. Joka ikinen sekunti on mennyt seuraavaa ruokailua pelätessä ja ajatellessa, riisisuklaapaloja ja sipsiä mussuttaessa, syyllisyyden valtaamana sängyllä maatessa. Sairaalassa en ahmimisen jälkeen uskalla oksentaa, sillä vessa sijaitsee keskeisellä paikalla, keskellä osastoa, ja siellä kaikuu ihan hirvittävästi. En osaa oksentaa äänettömästi, moitin siitä itseäni.

Nyt kotona ollessani söin katkarapuja ja nuudeleita, join kivennäisvettä ja kävin oksentamassa. En taaskaan saanut kaikkea ulos, yritin parhaani mutta ilmeisesti en yrittänyt tarpeeksi kovasti. Aion opetella tämän, kunhan pääsen sairaalasta.

Ahmimisesta pitää päästä eroon. Viime aikoina ahmimiskohtauksia on tullut lähinnä turhautuessani, ruokailua odotellessa (sairaalan "säännölliset" ruokailut) tai sitten ruokailun jälkeen, kun olen mielestäni syönyt liikaa ja ajattelen että väliäkös sillä enää.
Olen yrittäyt hoitajille ja lääkärille parit kerrat mainita, että "syöminen on ollut mulle nyt tässä viime aikoina vähän ongelma......", mutta siihen ei ole millään lailla reagoitu. Kaipa olen niin muhkeassa kunnossa, etteivät ymmärrä huolestua. Itse olen vähän huolissani itsestäni, mutta kaipa ylireagoin.

Välillä sairaalassa peilatessani olen huomaavinani, että olisin laihtunut. Välillä taas tuntuu, että olisin lihonut vähintään sen viisi kiloa. Oma käsitykseni kropastani muuttuu päivittäin. En enää tiedä, mikä on totta.

Vaaka tuli postissa. 63,8 kiloa. En voi olla varma, miten paljon painoin kun aloitin laihduttamisen, mutta voisinpa melkein sanoa ettei tuloksia ole tullut. No, tästä lähdetään!

Kotona käymässä

Kävin tänään sairaalan "toimintaterapiahuoneessa" (nykyisellään ehkä kuitenkin varasto) polkemassa kuntopyörää 15min jonka jälkeen kävin puolen tunnin happihyppelyllä, kävelin reippaasti ja välillä juoksin. Syömispuolesta en ole päässyt itse nyt sairaalassaoloaikana huolehtimaan, mutta olen skipannut jälkiruuat ja sairaalaruuan luulisi olevan suht terveellistä. Tiukka linja lähtee kuitenkin heti, kun "vapaudun" - ex-partiolaisen kunniasanalla! Tosin kävin partiossa vain pari kuukautta, kunnes v-ttuunnuin. Mutta älkööt se olko tässä esteenä.. :-D

Kamala läskiahistus painaa päälle. Sairaalassa on hurjan tylsää, suurin osa ajasta kuluu nukkumiseen. Nyt tulin käymään kotona, vinguin ja vinguin hoitajalle kunnes sain luvan lähteä kolmeksi tunniksi kotiin :-) Ajan aion käyttää lahjakkaasti datailuun. Viikonlopuksi pääsen kotiin lomille, ja ensi viikolla sairaalassa kuluu ainakin maanantaista torstaihin, jolloin minulla on hoitokokous jossa päätetään, jatkuuko osastohoito. En usko, sillä vointini on kohentunut huomattavasti kun ei ole tarvinnut huolehtia yhtään mistään ja on saanut rauhassa levätä.

Muutto ehkäpä häämöttää juuri sopivasti ennen joulua. Se tuo sitä tervehenkistä paniikintunnetta, jota joulun alle kaivataankin. Mikäs joulu se semmoinen olisi, ettei ketään ahdistaisi tai ettei kukaan hiki hatussa huhkisi keittiössä, ettei kukaan stressaisi lahjoista ja muusta sellaisesta? Jouluun kuuluu olennaisena osana paniikki, se on selvä juttu se.

Äh.

Tuli puhelu osastolta. Kysyivät, olenko varma etten halua käydä kokeilemassa, edes maanantaihin asti. Käyn siis nyt kokeilemassa, olisiko siitä sittenkin jotain apua.

Kävin katsomassa lapsia hoitopaikassa. Saavat olla siellä ainakin ensi viikkoon. Sain taas hurjat määrät tahtoa jaksaa, pienet pulleat sormet takertuivat hiuksiin ja sain mielin määrin kuolaisia kielisuukkoja pitkin poskia. Keinuimme, syötin vauvaa.

Kävin kaupassa, kyttäsin kaloreita. Tästä lähtien ei hitto soikoon mene yli 800 kalorin päivässä. Aamupala jäi väliin, mikä oli huono juttu. Pitäisi opetella juomaan enemmän, niin olisi täydempi olo ja aineenvaihdunta kiihtyisi.

Tätä kirjoittaessa vedän "lounasta":
- Naturdiet Smoothie (200kcal)
- 150g viinirypäleitä (105kcal)

Iltapäivällä teen katkarapuwokkia. Ostin lisää kivennäisvettä omiin tarkoituksiin, ei välttämättä hirvittävän fiksua. No, jospa sitä litkua tulisi juotua ihan muuten vaan.

Heikkous

Valvoin osastolle menoa edeltävän yön, jännitin, ikävöin lapsiani, pakkasin tavaroitani. Oli sovittu, että menisin osastolle klo 9:00, mutta aamulla oloni kävi niin sietämättömäksi että soitin osastolle ja kysyin, saisinko tulla aikaisemmin (kello oli vähän yli seitsemän). Vastaus oli kierrellen kaarrellen kieltävä, koska lääkäri olisi kuulemma palaverissa yhdeksään asti eikä minua voitaisi kirjata sisään eikä mitään ennen kuin lääkärin kanssa olisin jutellut.
Sinnittelin kotona vielä siis siihen asti, että kello alkoi lähennellä yhdeksää ja ajoin sairaalalle. Menin hissillä toiseen kerrokseen, seisoin osaston lukitun oven takana kantamuksineni pitkään ennen kuin uskalsin soittaa ovikelloa.
Minut ohjattiin samaan päivystävän hoitajan huoneeseen, missä olin ollut torstainakin keskustelemassa hoitovaihtoehdoista. Huoneeseen kanssani tuli hoitaja, jonka kanssa sitten aikani juttelin. Sain kuulla, että lääkäri oli sen päivää koulutuksessa (mitä en kylläkään oikein uskonut).
Siinä keskustellessa mut valtasi ihan ennenkokematon ahdistus, pyörin ja vääntelehdin tuolillani, en saanut henkeä, itku tuli väkisin, en saanut sanaa suustani. Läppärin käyttö olisi ehdottomasti kielletty, en saisi omaa rauhaa hetkeksikään osastolla ollessani. Varta vasten olin pyytänyt "omaa rauhaa" eli omaa huonetta torstaina ja sellainen oli minulle luvattu, ja nyt tämä hoitaja sitten oli sitä mieltä, että "kaikilla on tämä sama kynnyskysymys mutta ei nyt liioitella sitä". Eli olisin 'päässyt' kahden hengen jaettuun huoneeseen.
Mietin pitkään, istuin hiljaa ja tuntui kuin ovi olisi paiskattu kiinni kasvoja vasten. Eikö minua autetakaan täällä? (Tiedän, että kuulostaa hemmotellulta ja typerältä vaatia erityiskohtelua sairaalaympäristössä, mutta itseni tuntien en olisi viihtynyt sekuntiakaan huoneessa mitä en ensi istumaltakaan halunnut ja olisin hävennyt silmät päästäni, mikäli olisin joutunut jonkun vieraan ihmisen nähden kaikki toimeni hoitamaan.) Kaipaan omaa rauhaa! Juuri se rauhan ja yksinäisyyden puute on ajanut minut tähän tilanteeseen. Minulle ei ole annettu tilaisuutta hellittää, päästää irti vastuuta ja vain olla, yksin, ajatusteni ja itseni kanssa ja levätä, ilman velvollisuuksia ja altistusta muiden katseille.

Tein siis päätöksen; en jäänyt sairaalaan. Tulin kotiin, tiputin purkamattomat tavarani keskelle eteisen lattiaa. Hetken mietittyäni muistin, että olin aikanaan 'takavarikoinut' ystävältäni lääkkeitä, joita hän käytti väärin ja oli toisinaan itsetuhoinenkin. Otin yhden lääkkeen, jota käyttöohjeen mukaan käytettiin psykoosien hoitoon ja joka oli siis voimakas rauhoittava. Käyttöohjeesta selvisi myös, että pienikin yliannos johtaisi vakavaan myrkytystilaan. Leikittelin ajatuksella, että söisin koko purkillisen - en tietenkään vakavissani, mutta voin myöntää että pieni houkutus oli.
Jossain vaiheessa lääketokkuroissani nukahdin sohvalle, ja heräsin siihen kun ovikello soi. Äiti oli ottanut vapaapäivän töistä tullakseen katsomaan minua, ajanut kymmeniä kilometrejä luokseni. Hetken aikaa juttelimme rauhallisessa hengessä, sitten en jaksanut enää. Äiti itki, kysyi miksen ota apua vastaan kun sitä tarjotaan. Menetin totaalisesti hermoni ja vähemmän epäsuorasti sanoin, että tahtoisin olla yksin. Äiti lähti. Minuun sattui. Menin sänkyyn ja nukuin koko iltapäivän.

Illalla herättyäni tajusin, että olisin illan yksin koska E oli jo ehtinyt sopia omia menoja luullen, että olisin osastolla. Katselin komediaa dvd:ltä, olo oli yllättävän rauhallinen. Aloin syödä. Tein pari leipää, ajattelin että ei se yhtenä iltana syöminen minua lihota. Tein vähän lisää leipää. Ja vielä vähän lisää. Leipä loppui, löysin kaapista sipsipussin ja mussutin sen. Join kokista, söin mitä löysin. Vatsa oli aivan täysi, silti vain söin lisää ja lisää, en lopettanut ennen kuin vatsa oli ihan silminnähden TÄYNNÄ.
Syyllisyys ja ahdistus löivät aaltona ylitseni. Join kivennäisvettä mitä inhoan yli kaiken, menin vessaan, oksensin. En usko, että sain läheskään kaikkea syömääni ulos.

Lähden nyt katsomaan lapsiani. En ymmärrä, kuinka minulle on päässyt käymään näin. Enkä näe ulospääsyä, en vielä.

Päivän mittaan pitää jumppailla ja käydä pitkällä kävelyllä, nyt kun kerrankin on aikaa :-)

Hetki vielä

Kiitos kommenteista, piristivät viimeisiä hetkiäni kotona :-) <3

E on ollut ihana, ottanut "lähtöni" todella hyvin vaikka melko puun takaa tuli hänellekin. Rakastan. Illalla makasimme sängyssä lähekkäin, sain hellyyttä niin paljon että sitä riittää varastoonkin. Silti äsken, heti hänen lähdettyään, minut valtasi hirvittävä pelko; mitä jos en tapaa sinua enää? Mitä jos lähdet ollessani poissa? Mitä jos eilinen ilta oli jäähyväiset? Rakastathan minua, vaikka olen tällainen?

Pelottaa osastolle meno. Mitä minusta ajatellaan, jos joku saa tietää? Entä jos viihdyn siellä liian hyvin? Pumpuliin käärittynä, turvassa ihmisiltä .. turvassa koko maailmalta.
Toivon, ettette unohda minua vaikken nyt mahdollisesti pääsekään kirjoittamaan hetkeen :-) Otan läppärin mukaan, katsotaan annetaanko minun pitää se vai meneekö se parempaan talteen. Olen päättänyt kuitenkin, etten käytä osastolla ollessani internetiä muuhun kuin blogin pitämiseen ja maailmanmenon seuraamiseen - Facebookit, IRC-Galleriat ynnä muut saa nyt jäädä. En jaksa, en halua.
Pelkään, etten tule toimeen lääkärini kanssa, ettei hän ymmärrä minua. En ole koskaan tavannut häntä; päätöksen osastohoidostani teki hoitaja, mikä oli minusta kummallista. Pelkään, että vihaan huonettani ensi silmäyksestä lähtien ja jokainen minuutti siellä on liikaa. Pelkään, etten saakaan olla rauhassa ja piilossa, pelkään että minut pakotetaan olemaan vauhdissa ja jatkuvasti tekemään jotakin. Haluan olla ennenkaikkea rauhassa, aloillani. En halua tutustua uusiin ihmisiin - enkä halua pitää yhteyttä keneenkään, kun olen sairaalassa. Äiti ja E, siinä ainoat kenen tahdon tietävän, missä olen. Ainoat, jotka haluan vieraikseni.

Olen seurannut muutamia blogeja nyt (mm. C, R..), tuntuu, että joka ikisen kaltaiseni ahdistus vain pahenee hetki hetkeltä. Pahenee, syvenee... Yrittäkää rakkaat ihmiset nousta sieltä suosta, en kestä sitä että kaikilla on paha olla.

Missä on elämänhalu!? Kenellä se on? Etkö voisi jakaa sitä muillekin, meille joilla sitä ei ole?

Nyt on pakko mennä pakkaamaan tavaroitani - tunnin päästä pitäisi olla jo menossa enkä ole edes vielä miettinyt, mitä haluan mukaani. En kai aio syödä mitään ennen sairaalalle lähtöä, pelkään oksentamista. Varmasti taas oksettaa jos syön, jännittää ja pelottaa liikaa tämä päivä. En tiedä yhtään, mitä odottaa.

Palataan.<3

Mitähän mulle on tapahtumassa. Muutama viikko takaperin olin ihan hirmuisen onnellinen kaikesta.

Oksensin ulos ainakin puolet niistä viinirypäleistä. Opin siis oksentamaan olematta vatsataudissa tai muuten kipeä. Mitähän tästä seuraa.

Totaalikatastrofi

Kävin juttelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Kerroin elämästäni ja ahdistuksestani, siitä miten häpeän itseäni jne. Ruokaa ja syömistä en maininnut sanallakaan, sehän olisi ollut kertakaikkisen typerää kun ei mulla mitään syömishäiriötä ole vaikka nyt ruoka suurimman osan stressistäni aiheuttaakin. Hoitaja oli ihanan ymmärtäväinen, ystävällinen.
Lopputulos: Menen huomenna psykiatriseen hoitoon osastolle. (!?!?) En kyllä ihan täysin käsittänyt että miksi, ehkä "lepäämään". Lasten hoito järjestetään. Tahdottomana möykkynä nyökyttelin hoitajan sanomisille. "Niin, kyllä, aivan." Kuulemma pitäisi kerrankin ajatella itseäni ja omaa jaksamistani. Hmm.


Tavallaan olen ylionnellinen roolini vaihtumisesta: hoitajasta hoidettavaksi, holhoojasta holhottavaksi. Toisaalta taas ajatus yksinolosta, "hullun leiman" saamisesta ja muusta vastaavasta saa ihokarvani nousemaan pystyyn. Mitä jos mulla on siellä liikaa aikaa ajatella, mitä jos oikeasti sekoan? En tiedä. Koko tilanne tuli hämmentävän pian. Ei minua mikään vaivaa, eihän? Ja sitten toisaalta taas kun vaivaa vähän kaikki. Ahdistaa, oksettaa, olo on kuin häkkiin ahdetulla eläimellä, haluaisin vain maata lääkkeiden ja alkoholin turruttamana puolitiedottomassa tilassa ja olla ihanasti vapaa kaikesta vastuusta.
Onneksi minulla on lapset - he pitävät minut hengissä. Vauhdissa. Ei ole liikaa aikaa ahdistua ja ajatella.
Hämmentävää. Päivitän taas kun pääsen koneelle (en ole varma pääsenkö nettiin sairaalassa?)

ps, vedin tätä kirjoittaessa 500g viinirypäleitä. Tehokasta.

Huomenta.

Eilen iltapäivällä viimeisen merkintäni jälkeen mulle iski suuren ahdistuksen saattelemana niin järkyttävän kova nälkä, että oli PAKKO syödä. Keitin 150g porkkanasiivuja ja söin ne rasvattoman raejuuston kera (klo 14:00?), veivät pahimman nälän ja olivat hurjan hyviä.


Päivälliseksi (~17:00) tein salaattia:
- jääsalaattia
- 1/2 kurkku kuutioina
- 1/2 kesäkurpitsa kuutioina
- vähän katkarapuja
- kaksi ananasrengasta pieninä paloina
- 100g kinkkukuutioita (130kcal)
- rasvatonta raejuustoa
- persiljaa (joka oli vikatikki ja jouduin nyppimään kaiken pois - hyi olkoon.)

Tuommoista satsia sitten vedin vatsani täyteen, podin pientä syyllisyyttä mutta nälkä oli niin hemmetin kova että oli PAKKO. Perustelin syömistä itselleni myös sillä, että kun nyt syön niin illalla selviän syömättä.
Illalla kuitenkin naposteluvimma otti ylivallan ja vedin salaatista ylijääneet kaksi ananasrengasta ennen nukkumaanmenoa telkkaria tuijotellessa. Toivottavasti en ole tuhonnut koko laihista nyt tällä mässäilyllä.

Eilen opettelin väkipakolla juomaan kivennäisvettä, mitä olen vihannut tähän saakka yli kaiken. Sain sitä jopa alas kun lisäsin siihen tilkan Fun Light-tiivistettä :-D En tiedä, mikä vimma on opetella juomaan sitä mutta sen aion siitä huolimatta tehdä.

Tästä lähtien pitää yrittää painottaa enimmät syömiset aamupäivälle, että ehdin kuluttaa mahdollisimman paljon syötyjä kaloreita ennen nukkumaanmenoa. Eilen tsippasin jo kahdeksalta, olin hirvittävän väsynyt koska olin stressannut ja panikoinut koko päivän.

Ehkä tästä tulee parempi päivä :-)

Kiitos muuten kommenteista, joita olen saanut - mukavampi kirjoittaa, kun tietää että joku tätä joskus lukee :-) Kiitos. <3

Hyvä Susku!!

Aamupalaksi vedin kaksi ruisleipäpalaa (100% ruista) kevytsulatejuustolla ja kurkulla ja pari kuppia kahvia rasvattomalla maidolla ja makeutusaineella. Lounaan osaa näytteli Nutrilett Smart Carb-juoma (alan olla koukussa näihin! Aivan mielettömän hyvää, liian hyvää.. :-D). Päivälliseksi meinasin tehdä kinkkusalaattia.

Jumppasin 30min, melko vähän mutta sain sillä hien pintaan ja hyvän olon. Ostin 1kg käsipainot ja jumppakuminauhan kahvoilla, niillä sai mukavasti tehtyä vaikka mitä uutta enkä tylsistynyt touhuun. Tänään olen myös imuroinut ja siivonnut muuten kotona, touhunnut ipanoiden kanssa ja ollut liikkeessä; uskon, että minun ei tänään enää tarvitse "harrastaa liikuntaa" koska sitä tulee loppupäivän aikana ihan "harrastamattakin" :-)

Oksetusolo on edelleen. En pidä tästä YHTÄÄN.

Lisäksi tänään tää bloggailu on taas vähän riistäytynyt käsistä, tämä taitaa olla kolmas merkintä tänään ja kello on kaksi.. :-D En viitsi läheisille vouhottaa painosta ja ruokavaliosta, E on saanut kuulla jo kyllästymiseen saakka ja muut ohittavat asian olankohautuksella ja vaihtavat aihetta. Itsellä vaan ei juurikaan muu pyöri päässä kuin laihtuminen ja ruoka...

Oksetus!!!

En oikeasti ymmärrä tätä - oksettaa, oksettaa! Haluaisin oksentaa jos sillä tämä olo menisi ohi, mutten osaa. Pari kertaa olen tyrkännyt sormet kurkkuun olon paranemisen toivossa, mutta oksennus ei tule ja paha olo jatkuu.

Olen koko aamupäivän ollut jotenkin hirvittävän ahdistunut, pää täyttyy synkistä ajatuksista. Olen jumpannut jonkin verran. Kurkku tuntuu sen verran kipeältä, ettei tee mieli lähteä ulos kylmään vaan taidan pitää iltapäivällä stepperinpolkemissessiot.

"Ahistaa, ahistaa..."

Eilen illalla jäi bloggailut väliin, tässäpä siis päivitystä.. Eilen söin aamupalaksi pari palaa täysjyväruisleipää, lounaaksi meni pastaa (hyi hyi.) ja katkarapukastiketta, välipalaksi n. 100g pakastemansikoita maidolla, päivälliseksi kaksi jauhelihapihviä ja kaksi perunaa. Iltanapostelut sain taas jätettyä pois :)
Liikunta on jäänyt nyt lauantain jälkeen vähemmälle, tänään pitää käydä lenkillä tai ainakin polkea stepperiä.

Tein eilen raskaustestin päästäkseni eroon turhista kuvitelmista - negatiivistahan se näytti.

Koko eilisen päivän vältin peiliin katsomista, olo oli aivan järkyttävän lihava ja peiliin katsominen sai aikaan ihmetyksen- ja järkytyksensekaisen tunteen. Olenko tuo minä? Mistä nuo läskit on tulleet?

Iltapäivällä lenkille vauvan kanssa mikäli sää sallii, jos ei niin jumppaan sisällä. Päätetty! :-)

Ihmetyksen kummastus

Hämmästyin niin, että olin lentää selälleni... vyötäröltä on lähtenyt 7cm, reisistä 4cm. Lantio oli 99cm eli siitä ei voi sanoa, että olisi lähtenyt yhtään mutta jess, jess!!! Odottelen innolla vaakaa saapuvaksi :-) Miksi pitikin mennä tilaamaan postimyynnistä, miksen marssinut kauppaan ja ostanut sieltä? Tyhmä, tyhmä.

Ihmettelen kyllä, miten näin nopeasti voi lähteä vyötäröltä 7cm? Ehkäpä se oli nestettä.

Paha olo

En tiedä mikä vaivaa kun oksettaa ihan kamalasti. Pikkuinen raskausmörkö kummittelee mielessä, mutta toisaalta ei mun e-pillerit ole koskaan aikaisemminkaan pettäneet. Siitä huolimatta nyt kuitenkin muutamana päivänä ollu niin oks oks-olo että on tuntunut, että ihan just joutuu juoksemaan vessaan oksentamaan. Tähän mennessä oon onnistunu pitämään kaiken sisälläni, onneksi. Vihaan oksentamista :|

Eilen söin iltapäivällä (17:00) kaksi jauhelihapihviä ja pari perunaa. Selvisin illan lipsumatta vaikka naposteluvimma oli mitä kamalin :P



Löysin yllä olevan kuvan netistä ja heräsi ajatus; miksei kaikissa mainoksissa voisi olla "terveen pyöreitä" naisia niiden laihojen, trimmattujen tyttöjen sijaan? Mainoksista tulisi HYVÄ olo nykyisen ahdistuksen sijaan. Kumma juttu.

.... ja voihan oksetus!!! Ei tee mieli syödä yhtään mitään. Mehukeittokin otti ja loppui, joten puuroa tuskin saan alas tänä aamuna. Pitää katsoa jos kohta järsisi vaikkapa näkkäriä.

Söin aamupalaksi annoksen puuroa. Olin ÄHKY syötyäni koko lautasellisen, kun vielä viikko sitten maha tuntui tyhjältä samanlaisen satsin jälkeen. Miten näin nopeasti muka vatsa voi "tottua" pienempiin ruokamääriin? Nyt äsken söin 2 pientä perunaa ja muutaman kalapyörykän, kevyttä kermaviili-tillikastiketta - sama juttu. Maha aivan ähkytäynnä! En tiedä pitäisikö vähentää syömistä, ei ole hyvä olo kun on näin täysi. Kaipa tämä on hyvä juttu :-)

Maanantaimorkkis

Läskeilin. Olinhan jo pilannut viikonlopun kaloreiden osalta vetämällä hirveät kännit, joten ajattelin että väliäkös sillä enää ja söin, söin, söin koko sunnuntain. Onneksi en mitään herkkuja, vaan lähinnä ruokaa, sämpylöitä jne. Eilinen päivä oli muuten todella mukava - en kertaakaan miettinyt omaa kroppaa saati ahdistunut siitä. Makasimme E:n kanssa sohvalla, lähekkäin, peiton alla. Nauroimme. Kutittelua, elokuvia, naurua, hyvää oloa koko päivä täynnä. En edelleenkään oikein ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni rinnalleni ihmisen, joka on minulle niin täydellinen.

Nyt kuitenkin alkaa jälleen arki, viikko ammottaa tyhjänä, mustana aukkona edessäni. Heräsin aamulla, ensimmäisenä mielessä oli tämän päivän ruokalista ja missä välissä ehtisin liikkua.

En oikein osaa kytätä syömisissä muuta kuin kaloreita - mihin muuhun kannattaisi tuijottaa? Sinänsä hankalaa, kun en ole koskaan aikaisemmin ravintosisältöihin kiinnittänyt huomiota.

Nälkä kurnii, aamiainen kutsuu. Jospa iltapäivällä laittaisin pienimmän rattaisiin ja pääsisin käymään lenkillä :-)

Tämä ilta teki minulle hyvää :-) Kiitos kaikille, pystyin olemaan oma itseni pitkästä aikaa. Kaloreita tuli enemmän kuin laki sallii -join minttuviinaa, kossukolaa ja valkovenäläistä. Olin siis baarissa, onnistuneesti oman kullan ja hyvien ystävien kanssa. Ja söin pari sämpylää. Ensi viikolla uuteen nousuun, tai siis laskuun jos painosta puhutaan :-)

ps. olen erittäin kännissä tätä kirjoittaesssa..... olen yllättynyt siitä, miten hyvin koneella kirjoitus sujuu humalatilasta huolimatta :-D


....thinspiration

SORRUIN

Olen juonut itseni humalaan liköörillä. Ei olisi pitänyt toisaalta, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa pariin viikkoon on rentoutunut olo ja olen onnellinen vaikka läski kummitteleekin taustalla. Yritän tänään uudestaan mennä ihmisten ilmoille ja olla oma itseni. Pitäkää peukkuja :-)

Yö

"..Ja taivas taas kuolaa, mun silmissä suolaa
Se karrelle polttaa mun kipeän suun

Ja jos saisin mitä vaan
mä menisin nyt nukkumaan
ja aamulla kaikki toisin ois
tai jos ees ois vähän parempi olla
--
Ja aamu huokaa värittömyytään
En enää muuta tahdo kuin jonkun jota syyttää
Eihän tässä oo mitään uutta, vain pettymystä ja petollisuutta
Vaimeaa yksinäisyyttä"

- Maija Vilkkumaa

Olin baarissa selvinpäin.

Joka puolella laihoja, kauniita tyttöjä. Minä yksin mustana möykkynä, kukaan ei katso. Yritän istua, tehdä oloni kotoisaksi. En pysty. Sydämeni hakkaa musiikin tahtiin, yhä nopeammin ja nopeammin, näen kauniit, hoikat tytöt tanssilattialla. Haistan hien, musiikki soi liian kovaa. En saa henkeä. Pakko päästä pois. Juoksen autolleni, perään joku huutaa ivalliseen sävyyn "hyvä perse!". Kotimatkalla itken ja päätän, että laihdun. Päätän kovemmin kuin koskaan.

Yritän nukahtaa.