Totaalikatastrofi

Kävin juttelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Kerroin elämästäni ja ahdistuksestani, siitä miten häpeän itseäni jne. Ruokaa ja syömistä en maininnut sanallakaan, sehän olisi ollut kertakaikkisen typerää kun ei mulla mitään syömishäiriötä ole vaikka nyt ruoka suurimman osan stressistäni aiheuttaakin. Hoitaja oli ihanan ymmärtäväinen, ystävällinen.
Lopputulos: Menen huomenna psykiatriseen hoitoon osastolle. (!?!?) En kyllä ihan täysin käsittänyt että miksi, ehkä "lepäämään". Lasten hoito järjestetään. Tahdottomana möykkynä nyökyttelin hoitajan sanomisille. "Niin, kyllä, aivan." Kuulemma pitäisi kerrankin ajatella itseäni ja omaa jaksamistani. Hmm.


Tavallaan olen ylionnellinen roolini vaihtumisesta: hoitajasta hoidettavaksi, holhoojasta holhottavaksi. Toisaalta taas ajatus yksinolosta, "hullun leiman" saamisesta ja muusta vastaavasta saa ihokarvani nousemaan pystyyn. Mitä jos mulla on siellä liikaa aikaa ajatella, mitä jos oikeasti sekoan? En tiedä. Koko tilanne tuli hämmentävän pian. Ei minua mikään vaivaa, eihän? Ja sitten toisaalta taas kun vaivaa vähän kaikki. Ahdistaa, oksettaa, olo on kuin häkkiin ahdetulla eläimellä, haluaisin vain maata lääkkeiden ja alkoholin turruttamana puolitiedottomassa tilassa ja olla ihanasti vapaa kaikesta vastuusta.
Onneksi minulla on lapset - he pitävät minut hengissä. Vauhdissa. Ei ole liikaa aikaa ahdistua ja ajatella.
Hämmentävää. Päivitän taas kun pääsen koneelle (en ole varma pääsenkö nettiin sairaalassa?)

ps, vedin tätä kirjoittaessa 500g viinirypäleitä. Tehokasta.