Sinnittelin kotona vielä siis siihen asti, että kello alkoi lähennellä yhdeksää ja ajoin sairaalalle. Menin hissillä toiseen kerrokseen, seisoin osaston lukitun oven takana kantamuksineni pitkään ennen kuin uskalsin soittaa ovikelloa.
Minut ohjattiin samaan päivystävän hoitajan huoneeseen, missä olin ollut torstainakin keskustelemassa hoitovaihtoehdoista. Huoneeseen kanssani tuli hoitaja, jonka kanssa sitten aikani juttelin. Sain kuulla, että lääkäri oli sen päivää koulutuksessa (mitä en kylläkään oikein uskonut).
Siinä keskustellessa mut valtasi ihan ennenkokematon ahdistus, pyörin ja vääntelehdin tuolillani, en saanut henkeä, itku tuli väkisin, en saanut sanaa suustani. Läppärin käyttö olisi ehdottomasti kielletty, en saisi omaa rauhaa hetkeksikään osastolla ollessani. Varta vasten olin pyytänyt "omaa rauhaa" eli omaa huonetta torstaina ja sellainen oli minulle luvattu, ja nyt tämä hoitaja sitten oli sitä mieltä, että "kaikilla on tämä sama kynnyskysymys mutta ei nyt liioitella sitä". Eli olisin 'päässyt' kahden hengen jaettuun huoneeseen.
Mietin pitkään, istuin hiljaa ja tuntui kuin ovi olisi paiskattu kiinni kasvoja vasten. Eikö minua autetakaan täällä? (Tiedän, että kuulostaa hemmotellulta ja typerältä vaatia erityiskohtelua sairaalaympäristössä, mutta itseni tuntien en olisi viihtynyt sekuntiakaan huoneessa mitä en ensi istumaltakaan halunnut ja olisin hävennyt silmät päästäni, mikäli olisin joutunut jonkun vieraan ihmisen nähden kaikki toimeni hoitamaan.) Kaipaan omaa rauhaa! Juuri se rauhan ja yksinäisyyden puute on ajanut minut tähän tilanteeseen. Minulle ei ole annettu tilaisuutta hellittää, päästää irti vastuuta ja vain olla, yksin, ajatusteni ja itseni kanssa ja levätä, ilman velvollisuuksia ja altistusta muiden katseille.
Tein siis päätöksen; en jäänyt sairaalaan. Tulin kotiin, tiputin purkamattomat tavarani keskelle eteisen lattiaa. Hetken mietittyäni muistin, että olin aikanaan 'takavarikoinut' ystävältäni lääkkeitä, joita hän käytti väärin ja oli toisinaan itsetuhoinenkin. Otin yhden lääkkeen, jota käyttöohjeen mukaan käytettiin psykoosien hoitoon ja joka oli siis voimakas rauhoittava. Käyttöohjeesta selvisi myös, että pienikin yliannos johtaisi vakavaan myrkytystilaan. Leikittelin ajatuksella, että söisin koko purkillisen - en tietenkään vakavissani, mutta voin myöntää että pieni houkutus oli.
Jossain vaiheessa lääketokkuroissani nukahdin sohvalle, ja heräsin siihen kun ovikello soi. Äiti oli ottanut vapaapäivän töistä tullakseen katsomaan minua, ajanut kymmeniä kilometrejä luokseni. Hetken aikaa juttelimme rauhallisessa hengessä, sitten en jaksanut enää. Äiti itki, kysyi miksen ota apua vastaan kun sitä tarjotaan. Menetin totaalisesti hermoni ja vähemmän epäsuorasti sanoin, että tahtoisin olla yksin. Äiti lähti. Minuun sattui. Menin sänkyyn ja nukuin koko iltapäivän.
Illalla herättyäni tajusin, että olisin illan yksin koska E oli jo ehtinyt sopia omia menoja luullen, että olisin osastolla. Katselin komediaa dvd:ltä, olo oli yllättävän rauhallinen. Aloin syödä. Tein pari leipää, ajattelin että ei se yhtenä iltana syöminen minua lihota. Tein vähän lisää leipää. Ja vielä vähän lisää. Leipä loppui, löysin kaapista sipsipussin ja mussutin sen. Join kokista, söin mitä löysin. Vatsa oli aivan täysi, silti vain söin lisää ja lisää, en lopettanut ennen kuin vatsa oli ihan silminnähden TÄYNNÄ.
Syyllisyys ja ahdistus löivät aaltona ylitseni. Join kivennäisvettä mitä inhoan yli kaiken, menin vessaan, oksensin. En usko, että sain läheskään kaikkea syömääni ulos.
Lähden nyt katsomaan lapsiani. En ymmärrä, kuinka minulle on päässyt käymään näin. Enkä näe ulospääsyä, en vielä.
Päivän mittaan pitää jumppailla ja käydä pitkällä kävelyllä, nyt kun kerrankin on aikaa :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti