Kärpänen verkossa

Tämä päivä on alkanut lupaavasti. Onnistuin kiskomaan itseni ajoissa (seitsemältä) sängystä ylös, lounaan osaa näytteli lautasellinen ruis-kaurapuuroa ja klementiini. Nälkä kalvaa, mutten anna sille valtaa. En voi käsittää, miten olen voinut sortua viime viikkoina ahmimaan niin hirveästi! Tällä hetkellä nälkä tuntuu hyvältä, en voisi kuvitella täyttäväni vatsaani millään ylimääräisellä.

Olen aamupäivän lukenut kauniiden, perhostenkeveiden nuorten naisten blogeja ja käynyt läpi tunteiden koko kirjon ihailusta kateuteen, kateudesta itsesyytöksiin. Mistä ne sen itsekurinsa repii!? Itse olen niin tunteideni vietävissä, etten kykene vastustamaan jos ahmimisen tarve iskee. Yleensä ahmiset ajoittuvat ulkonakäyntien jälkeen, jos olen joutunut kohtaamaan minulle vieraita tai epämieluisia ihmisiä tai tekemään muuta, mistä en pidä. Välttääkseni paniikin ja itkun alan syödä.
Viimeiset pari päivää olen pysynyt kotona, onneksi. Heti on helpompaa olla syömättä koko ajan.

Miksi muut ihmiset sitten aiheuttaa mulle niin rajattoman ahdistuksen? En kestä paskanjauhantaa, selkäänpuukotusta, sitä kyynärpäätaktiikkaa jolla tässä maailmassa pääsee eteenpäin. En jaksa lähteä mukaan siihen juorujen ja muun oravanpyörään, en halua olla osa tätä yhteiskuntaa. Haluaisin lukkiutua kotiini, päästää sisään vain harvat ja valitut ja olla turvassa. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat toisilleen pahaa, miksi pitää olla niin kiinnostunut toisten asioista. Miksi pitää keksiä valheita, levittää niitä ympäri kaupunkia? Miksi väännellä totuuksia, muokata niitä haluamallaan tavalla ja piiri pieni pyörii. Miksi lyödä lyötyä, repiä jo valmiiksi rikkinäinen tuhansiksi ja taas tuhansiksi palasiksi? En halua joutua selittämään ventovieraille ihmisille, miksi minut on haettu ambulanssilla kotoa silloin ja silloin ja missä olen ollut milloinkin, missä lapset ovat tai minkä v*tun väriset alushousut minulla on jalassa! Raivostuttavaa.
Olen tullut taitavaksi pitämään asiani omana tietonani, salassa, piilossa. Minussa on monia asioita, joita en ole tänne vielä kirjoittanut, joita edes läheisimmät ihmiseni eivät tiedä. Olen tehnyt kaikenlaista, nähnyt monia asioita joita en olisi tahtonut. Tunteeni on turrutettu kerta toisensa jälkeen, olen opetellut olemaan tarvittaessa turta. Olen taitava pitämään kasvot peruslukemilla. Olen taitava kertomaan totuuden.



Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua, eihän?